ne jälleen mieleeni toi.
Ne soivat mulle hiljaa helkkyen, jos ymmärtää vois niiden kieltä,
ne kerran soivat mulle helkkyen ja niiden ääni on, niin huumaavaa.
Kuinka kellon ääni heijastaa, aikaa nuoruuden, tuon hurmavaa,
vaikka hurma kerran katoaa, kellot kertovat sen.
...ehkä kellot vielä kerran, onneamme kuuluttaa...
...tiedän ettei luoksein koskaan, saavu hän, kun ovi hiljaa sulkeutuu....
Lapsena kauneimmat lauluni kuulin,
mulle kuun tuuli soi saariston.
Unhoittuneen tuon kaiken jo luulin,
mutta se sielussain sittenkin on.
Rinnassain läikähtää tunne kuin ennen
kun mä käyn synnyin seutua päin.
Muuttuneeni vaikka uskoin
vuosien mennen estää en voi kyyneltäin.
Äänetön aava on ympärilläin
Ymmärrän viimeinkin sydämessäin
Kaikki muu turhaa ois kunhan olla vain vois
Synnyinsaarensa arvoinen Kallioon juurtunut mänty niin väärä
Miljoonan nähnyt on tuulispään.
Kymmenten vuotten jälkeen se jäärä
Siirtynyt ei ole senttiäkään
Sellainen myöskin on ihmisen muoto
Luonteen kun määrää ankara maa
Taipuu muttei taivu kovin helposti ruoto
Syysmyrsky vaik tuivertaa
Nyt, kuten lapsena, alla mä tuulen
Leijani pilviin näin lennätän
Auringon laskun aikaan taas kuulen
Kappelin kellojen helähtävän
Ennen kuin pimeä ehtiin niin rantaan
Palaavat paatit kalastajain
Viimeisenä maininkina saapua santaan
Tahtoisin aatoksissain.
San. Saukki Art. Eino Grön
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaikenlaiset kommentit ovat tervettulleita...