Niin joki virtaa, joki vanha vie murheeni pois, kun rannalle sannalle viimein, sen ainoan oikean toi.
Joessa on myös koski, ja kohisevan kosken rannalla on tyttö punaposki.
Kuuleehan hän siis myös pikkukosken tarinaa...
Koski on rauhaton, nyt sen kuulen.
Jokin tumma sen äänessä soi.
Pyytää anteeksi kai niin mä luulen,
koska hiljaa se noin vaikeroi.
Kuule laulua taas pikku kosken,
päivä kun painuu metsikön taa,
vierii kyynel pian vaiheilta posken,
kauan hiljaa jos näin odottaa...
Joen on myös taipumus viedä virtansa mukana.
Sen huomassa voi myös viihtyä.
Sen voi myös kahlita.
Kuitenkaan sitä ei voi vangita paikoilleen, saati edes uomaansa.
Lopullista, viimein raukenevaa määränpäätä kohden se etenee uomassaan vakaasti.
Sen virrassa voit soutaa, huovata, ja taiten kykenet myös kulkemaan sen vastavirtoja. Siinä on oivia, niva (oja), suvantopaikkoja,
jotka yleensä ovat piilossa ns. akanvirtojen selän takana,
suoden rauhallisia lepopaikkoja virranvuossaan matkaajille.
Kaikkiaan, se on luotettava kumppani,
keväisiä :)) vallattomuuksiaan lukuunottamatta.
Mitä tulee siihen sielun osaan, jolla me opimme,
on päivän selvää, että se kaikin voimin
pyrkii pääsemään selville totuuden olemuksesta
ja näiden kolmen (sielu) joukosta
se vähiten välittää rahasta ja maineesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaikenlaiset kommentit ovat tervettulleita...